Potilaskertomukset

Täältä voit lukea, kuinka elämä muuttuu, kun sairastuu vakavasti. Näitä tarinoita ovat kirjoitelleet miehet ja naiset, jotka haluavat jakaa sairauden mukanaan tuomat elämänkokemuksensa. Lähetä meille oma tarinasi siitä, millaista on elää syövän, HIVin/AIDSin, reuman tai aivoverenvuodon kanssa/jälkeen. Tarinastasi voi olla apua monelle muulle.

Aivoverenkiertohäiriö

Anitta kertoo aivoverenkiertohäiriöön sairastumisestaan. Tällä Aivoliiton videolla on myös perustietoa AVH:sta eli mitä aivoissa tapahtuu eri AVH-lajeissa.

Päivi kertoo avomiehensä sairastumisesta keuhkosyöpään

Spela upp filmen

Päivin kertomus muistuttaa meitä siitä, että hoitoon kannattaa hakeutua heti, jos keuhkosyövän oireita ilmenee.

Hiv

Seison ikkunan edessä ja katson ulos sairaalahuoneesta. On vuosi 1985 ja olen juuri saanut tietää, että olen hiv-positiivinen. Näen ikkunasta leikkiviä lapsia, jotka pelaavat palloa ja näyttävät iloisilta ja huolettomilta samaan aikaan, kun minä olen saanut tuomion: minusta ei koskaan tule isää.

Synnyin ahkeraan, koulutettuun perheeseen, jossa noudatettiin korkeita arvoja. Olen suorittanut yliopistotutkinnon Afrikassa ja työskentelin aiemmin korkeassa asemassa YK:ssa.

Järkyttynyt, surullinen ja epätoivoinen – ahdistus kasvoi sisälläni kuin lumivyöry. Syöksyin kotiin tultuani suihkuun, seisoin siellä ja hankasin hysteerisesti koko ruumistani, eivätkä kyyneleet tahtoneet loppua millään.

Suuren yleisön ja terveydenhoitohenkilöstön ennakkoluulot ovat edelleen uskomattoman typeriä ja pelottavia. On kaikkea muuta kuin hauskaa, kun lääkäri tai sairaanhoitaja kohtelee kuin ruttotautista. Sen kanssa on valitettavasti vain opittava elämään.

Aloin polttaa tupakkaa, impata ja lintsata jo 10-vuotiaana peruskoulussa. Liikuin samanhenkisissä porukoissa, ja se johti tielle, joka oli reunustettu päihteidenkäytöllä, prostituutiolla ja rikollisuudella.

Olen päättänyt, että en kerro julkisesti tilanteestani. Joskus oloni on sen vuoksi vähän kaksijakoinen, silla olisi niin tärkeää kertoa ja antaa kasvot hiville, jotta ihmiset todellakin ymmärtäisivät, että sama voi tapahtua kenelle tahansa, ei vain homoseksuaaleille ja päihteiden käyttäjille.

Vanhoissa piireissäni minun tarinani on aika tavallinen. Jokainen tarina on kuitenkin ainutlaatuinen kertomus hivin kanssa elämisestä, ja monilla naisilla siihen liittyy usein syyllisyyttä, häpeää ja vaikenemista. Minulla on melko pitkä historia päihteiden väärinkäyttäjänä, ja olin vain 14-vuotias, kun aloin käyttää huumeita.

Olin menossa raitiovaunuun, kun epäonnekseni kaaduin ja mursin ranteeni. Pääsin yhden kaverini kyydissä Mölndalin sairaalan ensiapuun. Ranne yritettiin vetää paikalleen, mutta se ei onnistunut. Tähän toimenpiteeseen tarvittiin puudutusta, ja kuten tartuntasuojalaissa vaaditaan, ilmoitin, että olen hiv-positiivinen. Lääkäri kysyi silloin: ”Onko se tarttunut ruiskujen välityksellä?”

Nivelreuma

Rheumatoides arthritis seropositiva. Istuin junassa matkalla kotiin ja toistelin lausetta. Päätin osata tuon diaknoosin ja muistaa sen, koska se tulisi olemaan osa minua, aina.

Reumakivut alkoivat kuin varkain samoihin aikoihin, kun äiti sai paikan dementiakodista. Hänen muutoskipunsa ”Mitä pahaa minä olen tehnyt?” alkoi hyppelehtiä kipuna omissa nivelissäni, niin että aamulla herätessä varovasti piti tunnustella, onko se tänään vasemmassa nilkassa vai oikeassa leukanivelessä.

Hän makasi väsyneen ja kalpean näköisenä sairaalasängyllä. Keltainen sairaalapaita roikkui hänen päällään ja hänen silmiensä alla oli tummat renkaat. Hän hymyili näppäilessään puhelintaan.

Ensimmäinen ajatus,miksi juuri minulle tuo tauti iski ? Mutta sittten näin artikkelin,jossa kerrottiin,että kun ajattelee,miksi juuri minulle,niin miksi ei,koska sinä olet tarpeeksi vahva kestämään tämän vastoinkäymisen.

Tässä kaupassa kävi huonosti kävelevä mies, jonka nilkat olivat paksut. Isä kertoi, että hän on estejuoksija, olympiavoittaja joka sairastaa reumatautia. Mitään en tiennyt reumataudista, sehän ei kuulunut elämääni.

Sain 14-vuotiaana seronegatiivinen nivelreuma diagnoosin. Kyynärpäät ja polvet koukistuivat ja toisen jalan varpaat menivät kippuraan päkiän alle. Kun muut nuoret kirmasivat kesälaitumille, niin minua kuntoutettiin Kangasalan Pikonlinnan reumasairaalassa kahtena kesänä kuukausi.

Keskustelimme reimapiirissämme tästä taudista niin tutusta,ilmenevästä. Siispä nimettiin sairaus nimeltään ”Reumanni” useimpaa se meitä niin ”pänni”.

Näin minua tervehti lääkärini, kun olin ensimmäisen kerran saapunut Reumalle. Kuinka oikeassa hän olikaan. Takana oli monen tunnin matka yöjunalla Kolarista Tampereelle, josta aamuyöllä mummini saapui minua ja äitiäni hakemaan.

Olin aina ajatellut, että nivelreuma on vain vanhojen ihmisten sairaus, ei se voi iskeä juuri aikuisiän saavuttaneeseen, mutta ikäväkseni jouduin todeta tämän oletukseni vääräksi

Yhdeksäntoistavuotias tyttö, opiskelemassa unelma-ammattiinsa ensihoitajaksi sekä opettelemassa itsenäistä elämää uudessa kaupungissa. Kaikki on mallillaan, kunnes erinäiset oudot tapaukset alkavat mietityttämään, että onko kaikki sittenkään kunnossa.

Sain nivelreuma diagnoosin helmikuussa 2010 ja olin vasta 37-vuotias, perheetön sinkkunainen. Hyvin pian kävi selväksi, että olen lääkkeille todella yliherkkä ja elimistöni ei kestä haittavaikutuksia. Hoito-ongelmien vuoksi jouluun 2011 mennessä reuma oli edennyt päästä varpaisiin, sekä isoihin että pieniin niveliin.

Sitte tuli aika reumalääkärille ja olin peloissani, ajattelin et nyt on varmaa menny väärää paikkaa mutta mennää silti.. Olihan mulla otettu reuma kokeet ja niiden mukaan minulla ei ollut reumaa. Reuma lääkäri katto mun polven ja totes että leikkauksee..

Viimeksi päivitetty:  2016-02-16Päivittänyt:  Pirjo Mäenpää