Potilaiden kertomuksia – hiv

Miten hiv-diagnoosi vaikuttaa elämään? Kuusi erilaista naista on halunnut jakaa henkilökohtaiset kokemuksensa kirjoittamalla oman tarinansa.


Seison ikkunan edessä ja katson ulos sairaalahuoneesta. On vuosi 1985 ja olen juuri saanut tietää, että olen hiv-positiivinen. Näen ikkunasta leikkiviä lapsia, jotka pelaavat palloa ja näyttävät iloisilta ja huolettomilta samaan aikaan, kun minä olen saanut tuomion: minusta ei koskaan tule isää.

Synnyin ahkeraan, koulutettuun perheeseen, jossa noudatettiin korkeita arvoja. Olen suorittanut yliopistotutkinnon Afrikassa ja työskentelin aiemmin korkeassa asemassa YK:ssa.

Järkyttynyt, surullinen ja epätoivoinen – ahdistus kasvoi sisälläni kuin lumivyöry. Syöksyin kotiin tultuani suihkuun, seisoin siellä ja hankasin hysteerisesti koko ruumistani, eivätkä kyyneleet tahtoneet loppua millään.

Suuren yleisön ja terveydenhoitohenkilöstön ennakkoluulot ovat edelleen uskomattoman typeriä ja pelottavia. On kaikkea muuta kuin hauskaa, kun lääkäri tai sairaanhoitaja kohtelee kuin ruttotautista. Sen kanssa on valitettavasti vain opittava elämään.

Aloin polttaa tupakkaa, impata ja lintsata jo 10-vuotiaana peruskoulussa. Liikuin samanhenkisissä porukoissa, ja se johti tielle, joka oli reunustettu päihteidenkäytöllä, prostituutiolla ja rikollisuudella.

Olen päättänyt, että en kerro julkisesti tilanteestani. Joskus oloni on sen vuoksi vähän kaksijakoinen, silla olisi niin tärkeää kertoa ja antaa kasvot hiville, jotta ihmiset todellakin ymmärtäisivät, että sama voi tapahtua kenelle tahansa, ei vain homoseksuaaleille ja päihteiden käyttäjille.

Vanhoissa piireissäni minun tarinani on aika tavallinen. Jokainen tarina on kuitenkin ainutlaatuinen kertomus hivin kanssa elämisestä, ja monilla naisilla siihen liittyy usein syyllisyyttä, häpeää ja vaikenemista. Minulla on melko pitkä historia päihteiden väärinkäyttäjänä, ja olin vain 14-vuotias, kun aloin käyttää huumeita.

Olin menossa raitiovaunuun, kun epäonnekseni kaaduin ja mursin ranteeni. Pääsin yhden kaverini kyydissä Mölndalin sairaalan ensiapuun. Ranne yritettiin vetää paikalleen, mutta se ei onnistunut. Tähän toimenpiteeseen tarvittiin puudutusta, ja kuten tartuntasuojalaissa vaaditaan, ilmoitin, että olen hiv-positiivinen. Lääkäri kysyi silloin: ”Onko se tarttunut ruiskujen välityksellä?”


Nämä oman tarinansa kertoneet henkilöt ovat saaneet Bristol-Myers Squibbilta rahallisen korvauksen. Tekstit ovat henkilökohtaisia kirjoituksia ihmisiltä, joilla on omakohtaisia kokemuksia esimerkiksi hivistä. Emme maksa korvauksia oma-aloitteisesti lähetetyistä kertomuksista.

Viimeksi päivitetty:  2016-02-24Päivittänyt:  Pirjo Mäenpää