Takaisin Psykologi

Mitä minä sanon lapsille?

Minulta kysytään usein, miten lapsille tulisi puhua syövästä. Se on syöpään sairastuneista usein vaikeaa. Usein pelätään, että sanoo tai tekee jotakin väärin. Luullaan, että on olemassa jokin tietty tapa sanoa tai hoitaa asia, ja että on sanoja, joita ei missään tapauksessa saa käyttää, tai jotakin, jota ei saa tehdä, ettei tee katastrofaalista virhettä.

Lapset ovat meille kaikkein rakkaimmat, joten luonnollisesti haluamme pitää heistä huolta ja olla varovaisia. Saatamme luulla, että tietyn henkilön tulisi kertoa heille vakavista asioista – esimerkiksi lastenpsykiatrin. Silloin ei mikään voi mennä pieleen, ajatellaan.

Ei minulla ole mitään kollegoitani lastenpsykiatreja vastaan, heillä on arvokasta ja merkittävää osaamista. Mutta ajattelen kuitenkin, että useimmissa tapauksissa pystymme itse parhaiten puhumaan lastemme kanssa koko perhettä koskevista asioista, kuten sairaudesta. Voimme tehdä sen aivan tavallisella tavalla, ja me tunnemme lapsemme. Ja he tuntevat meidät. Muutama asia on hyvä muistaa:

  • On aina parempi kertoa asioista kuin yrittää peitellä niitä lapsilta. Lapset näkevät, kuulevat ja ymmärtävät. Pahimmassa tapauksessa he voivat tuntea itsensä ulkopuoliseksi, että aikuisilla on keskinäisiä salaisuuksia.
  • Asia kannattaa kertoa lyhyesti ja selkeästi. Tämän jälkeen voi antaa lapsen kysymysten johdatella keskustelua, ja jos lapsi ei kysele, ei tarvitse kertoa enempää.
  • Asioita pitää kutsua niiden oikeilla nimillä. Ei pidä pelätä käyttää syöpä-sanaa. Se voi tuntua aluksi vaikealta, mutta kun sanaa käyttää, sen lataus vähenee sekä itselle että lapselle.
  • Puhu totta. Sano asiat niin kuin ne ovat. Vastaa rehellisesti lapsen kysymyksiin. Sinun ei tarvitse kertoa yksityiskohtaisesti kaikkea, minkä tiedät, mutta sen mitä kerrot, on oltava totta.
  • Anna asian hautua ja pidä ovi auki keskustelulle. Lapselle pitää kertoa, että kysymyksiä saa esittää, aina voi kysyä! Kysyttävää ja uusia askarruttavia asioita voi tulla mieleen myöhemminkin. Se pätee myös meihin aikuisiin!

On myös erittäin tärkeää, että vanhemmat huolehtivat itsestään ja ottavat vastaan kaiken mahdollisen tuen, jota esimerkiksi hoitohenkilökunta voi tarjota. On aina hyvä kertoa hoitohenkilökunnalle, että perheessä on alaikäisiä lapsia. Lapset voi ehkä ottaa mukaan vastaanotolle tai hoito-osastolle, jolloin he tapaavat henkilökuntaa ja näkevät, miten äitiä tai isää hoidetaan.

Useimmissa tapauksessa avoimella keskustelulla pääsee pitkälle, ja jo se riittää. Jos on epävarma siitä, miten asiasta tulisi kertoa lapselleen, apua voi saada hoitohenkilökunnalta tai kuraattorilta. On tärkeää, että aikuinen ottaa vastaan apua, neuvoja ja tukea sieltä, mistä niitä voi saada. Se on tarpeen, että jaksaa itse tilanteessa ja pystyy olemaan tukena lapsilleen. Se on todella tärkeää!

/Maria